Musta tuntui pahalta. Tahdoin tukahduttaa itseni, tahdoin sammuttaa ajatustoimintani. En jaksanut enää kuunnella,kun pääni ei saanut happea, kun pääni räjähtäisi. En jaksanut sitä.
Se räjähtähti ajatuksista ja mielipiteistä, jotka ei olleet minun. Se oli niiin täynnä kaikkea. Sielä asuu liian monta ihmistä, jotka sekottaa ajatuksiani. Miten, miten ne voivat olla näin sekavia.
Toisaalta ne olivat oikeassa, elämässäni ei ole mitään tärkeätä, ehkä minun vain pitäisi kuunnella heidän ohjeita ? Ehkä se helpottasi elämääni. Ehkä he jättäisivät minut sillon hetkeksi rauhaan.
Antaisivat itkeä yksin, antaisivat ajatella yksin, ilman tuskaa, ilman pelkoa. Miksi he halusivat satuttaa minua ? Antaisivat minulle oman ajan. Edes viisi minuuttia päivässä ? Ehkä he tahtoivat sitä, juuri sitä. Että tuskan seassa tottelisin heitä. Ja niinhän minä tein. Tottelin, sillä koin ne hyviksi vaihtoehdoiksi.
Ja pelkäsin.
Pelkäsin niin kovasti. Kyllähän he olivat oikeassa, hyvistä vaihtoehdoista. Antoivat mielenrauhaa, hetkeksi. Niin pieneksi hetkeksi, joka kuitenkin oli minulle niin tärkeä asia.Sen avulla saatoin nukahtaa ilman tuskaa, joka vainosi minua yöt ja päivät. Joskus toivoin tuskan katoavan, joskus toivoin sen vain lamaantuvat, mutta toisinaan toivoin ja rukoilin tuskan pahenimista.
Vaikkei se mitään auttaisi, mutta lopulta tuska voisi olla niin kova, että en edes tuntisi sitä. Toisaalta se oli vain toiveajattelua. Tai enhän minä tiennyt, ei tuska ollut ollut koskaan niiin kova.
Olin raadeltu, paloiletu ja tuhottu.
Olin tuskan omaa nyt.
Olin tuskan omaa nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti