Pelon oma

Kyyneleet valuivat silmistäni, mikään ei olisi saanut kyynelteni tuloa loppumaan.  Jalkojani särki. En jaksanut juosta enää yhtään. Tunsin olevani hukassa, uppoamassa suureen mereen, minä pienoinen. Vaikka toivoin olevani yksin, tiesin etten ollut. Ainq joku seurasi, kuunteli, vakoili, ahdisti, ei jättänyt yksin. Sydän hakkasi lujempaa kuin ikinä, tunsin kun paloin. Olin tulessa. Edes valuvat kyyneleeni eivät sammuttaneet tulta. Olisin halunnut kiljua, mutta ääntä ei tullut ja silloin he olisivat löytäneet minut. Varjot vain seurasivat juoksevia jalkojani. Puut liikkuivat ja yrittivät neuvoa minua seuraamaan itseään. Mutta minua pelotti, ne olivat pelottavan näköisiä. Tahdoin vain kotiin ja olla taas se lapsi, jota äiti rakasti ja otti syliin ja sanoi ettei ollut mitään hätää. Mutta ei asia ollut niiin helppoa. Kotonakin minua seurattiin. Ja peloteltiiin. En saanut ikinä olla ilman pelkoa. Se seurasi minua, niin kuin kaikki muutkin. Pelottavineen silmineen, äänekkääinen siipineen ja pakottavineen katseineen. Aivan kuin kaikki muut tietäisivät ja pystyisivät vastumaan käskyjä käskyjä. Ei sellaista vaihtoehtoa edes ollut, miksi muut sitten pystyivät siihen ?

~jaida, pelon oma

Pettymyslapsi

Olinko pettymys ?

Olin alittanut kriteerit, en ollut noussut tarpeaksi korkealle riittääkseni. Kuitenkin siipeni olivat pitäneet minut pinnalla. En ollut hukkunut syvän siniseen mereen, enkä paiskautunut kovaan asfalttiin. Mikä oli saanut minut pysymään ilmassa ? Minulla ei ollut mitäään mikä olisi saanut minut uskomaan itseeni. Ei mitään mikä saisi minut yrittämäään kovemmin, mutta silti olin täällä. Mikään ei nostanut minua ylös, mutta mikään ei myöskään laskenut alas. Miten kestin itseäni. Minua, ihmistä joka ei merkannut maailmalle mitään. Ihmistä, jonka olemassa olosta harva edes tiesi. Miksi Jumala siis halusi pitää minut maan päällä, eikä lähettää taivaaseen itsensä luo, parempaan paikkaan. Jumalan täytyi tehdä päätös kohtalostani, mutta miksei hän jo päättänyt ? Ottanut minua luokseen tai antanut minulle paremman elämän täällä alhaalla. Vai oliko minun tarkoitus elää merkitsetöntä elämää täällä maan päällä, ja sitten joskus kaukana tulevaisuudessa pääsisin Jumalan päätöksestä hänen luokseen, elämään hyvän elämän. Mutta miksi minun täytyi ensiksi elää elämä joka ei antanut minulle mitään, ei elämänkokemusta, ei hyviä hetkiä, ei kärsimystä, ei mitään. Elin täysin merkitsetöntä elämää. 

~ jaida, pettymys

Milloin saisin takaisin elämäni, sen minkä menetin ?

Jotain mitä jätin taakseni, mitä en voi koskaan saada enää takaisin, menneisyyteni, jota en voi enää koskaan elää uudelleen. Ne voiton hetket, jotka sain kokea, ne hetket jolloin tunsin olevani minä, voittaja. Voisinkohan enää koskaan tuntea mitään niin ihanaa ja iloista, kuin silloin ? Ajatuksen tasolla kyllä, tunteiden tasolla, en.

Miksi elin elämäni parhaimmat hetket aina yhdessä rytäkässä. Miksen pystyisi sijoittelemaan niitä huonoille ajanjaksoille, hetkille jolloin toivoisin jotain tapahtuvan. Kun ja jos jotain sitten joskus tapahtui jotain niiin kaikki tulevat yhdellä rytinällä ettei tapahtumia pysty ymmärtämään saatikaan sisäistämään elämänsä parhaita hetkiä. Onko tarkoitus, että elämän parhaat hetket tajuaa vasta kiikkustuolissa vanhana, jolloin on aikaa miettiä elämänsä kohokohtia ?

Edelleenkin esitän kysymyksen; miksen voisi suunnitella elämääni ?

~ jaida elämänsä suunnitelija ja ikuinen mitä jos-ajattelija

Minä... Isona?

Minä isona. Vaarallinen pelottava ja monimutkikas termi. Eläisinkö enää silloin, eläisinkö edes ensi kesänä enää? Selviydyin päivästä ja toisesta sellaisesta. Saatoin tehdä sopimuksia päivien päähän, mutta että kuukaudien, saatika vuosien. Liian riskialtis ajatus. Kunhan selviäisin huomisesta olisin iloinen. 

Mikä meistä tulisi isoina? 

Helpolla päästessä voisimme vastata isoja, mutta kun kysymystä alkoi todella pohtimaan ei se ollutkaan niin yksinkertainen. Milloin olisimme isoja? Mitä kattaa sana "tulisi"? Miksi siinä on vain mitä? Voisiko minusta tulla vain yhtä. Eikö minusta voisi tulla herra konstaapeli lekuri kukkakauppias kotirouva suuri maailman pelasta Oona? Mikä sitä estäisi. Valinta kaikkien noiden välillä oli kovin hankala. Valinta oli aina hankala. Joskus oli monta kiinnostavaa vaihtoehtoa vähän liikaakin ja välillä vaihtoehdot olivat kaukaisia ja epäselviä. 

Löve: jaida huomiseen tuijottava herra konstaapeli lekuri kukkakauppias kotirouva suuri maailman pelasta Oona

Ovi miltein mahdottomaan

"Minä istuin kiitotien päähän.
Jäin ihmettä katselemaan.
Kone kaunis, kuin lentäjän luusta tehty,
yllytti moottoreitaan."

Mä istuin täällä, ihan yksin ja tutkin maailmaa. Oli jotenkin outoa katsella maailmaa, niin ventovieraan silmin. Kaikki näytti niin synkältä. Kaikki hymyt olivat naamioituja niiden edessä tuijottivat ilmeät vihaiset katseet, jotka syyttivät mua. Maailma tuttu, mutta niin vieras. Kuin olisi katsellut Mona Lisa-teoksen naista hymyilemässä. Kaikki oli niinkuin pitikin, mutta silti maailma ei ollut neää sitä tuttua ja samaa.

Maailma oli niin omistatuva ja aikaa vievä, elämistä ei voinut suorittaa silmät puoliksi auki.

Mä tahdoin lentää, olla vapaa kuin lintu, mutta silti niin vangittuna tiettyihin rutiineihin. Mutta olisin vapaa lentämään minne halusin. Minne sitten lentäisin? Ehkä pilvien yläpuolelle etsimään Jumalan valtakuntaa, sitä paikkaa jonne tahdoin, mutta johon en enää jaksanut aina uskoa. Jos pytsyisin todistamaan sen paikan todellisuuden, en olisi enää elävien kirjoissa. Kuitenkin mieltäni vaivasi pieni epäröivyys siitä. Toisaalta haluaisin lentää toiseen tähteen oikealla. Siellä unohdus on liiankin helppoa. Voisin unohtaa tämän maailman ja pysyä vain siellä saaressa, jossa kaikki on mahdollista. Saattaisin myös lentää puolen hehtaarin metsään, jossa elämä olisi mukavan leppoisaa ja rauhallista. Suurimmat murheeni olisivat möhköfantit ja hunaja.

"Lentokenttien aavoilla tuulee
niin kuin ulapalla aution maan
ja kiitotien päässä on taivaassa reikä
ovi miltei mahdottomaan"

- Jaida,
 taivaaseen kurottava, maassa lojuva siivetön keijukainen

miksi minä ?

Kyllähän se sattuu tänään, sattuuhan se huomennakin, sattuuu se vuosien päästäkin.. Niinhän se on ?

Jos joskus ajattelit, että pääset jostain yli, niin ethän sinä päässyt, vaikka yritys olikin kova. Varsinkin ne asiat, jotka vain täytyisiunohtaa. Asiat, jotka tuottavat eniten kipua; pysyvät, painautuvat, liimautuvat ja tarrautuvat mieleen. Asia, josta et haluisi enää koskaan kuulla sanaakaan pysyy päässäsi. Sanot ettet enää muista, asia on unohdettu, se ei satuta sinua enää. Pitääkö lauseista kuitenkaan mikään koskaan paikkaansa?

Sillon kun asia koetaan, se sattuuu ehkä vähinten. Kun et oikeastaan tunne mitään, annat asian vain tapahtua. Olet järkyttynyt, et viellä tunne tuskaa mitä asia sinulle jälkikäteen aiheuttaa. Järkytyksen ohi päästyäsi, se sattuu, mutta ei vielä kovinkaan paljoa. Alat ymmärtää mitä on tapahtunut, mutta et kuitenkaan ymmärrä asiaa. Kun olet saanut tarpeeksi aikaa asialle alat myös tajuta asian oikeita laitoja, ja sillä hetkellä kun ymmärrät asian läpikotaisin se sattuu sinua eniten ?

Ja, aina kun palautat tuon hetken jolloin tajusit asian mieleesi, sinuun sattuu taas. Joskus kipu saattaa olla heikompaa, joskus se raastaa sydäntä enemmän, kun voisi kuvitella minkään satuttavan.

Asia, joka on satuttanut sinua henkisesti tai fyysisesti, tai molempia, jää aivoihisi, satuttaa sinua lopun elämääsi. Vuosien päästä et ehkä enää tunne samallalailla kipua, mutta et kuitenkaan voi täysin koskaan unohtaa asiaa. Jossain vaiheessa saatat ajatella, että olet päässyt asiasta yli, mutta ei. Todellisuudessa vain kiellät itseltäsi tuskan synnyttäjän. Joten jos haluat, että tuska ei enää tunnu, sinun pitää ymmärtää asia, tajuta asia, myöntäää asia itsellesi ja sallia kipu, jota asia sinulle aiheuttaa.

Joskus saatat alkaa epäillä omiatunteitasi. Et enää muista asiaa, syrjäytät sen. Haluat koetun tuskan katoavan. Omien tunteiden sivuun laittaminen saattaa auttaa hetken jos toisenkin, mutta auttaako se loppujen lopuksi ?

   Joskus asia taas tulee esille, ja saat tunnepurkauksen. Eikö olisikin hyvä asia kokea tuska pienissä osissa, joka päiväisessä elämässä, kun että joka kolmas viikko saada kolmen päivän mittainen järkytyskausi, jolloin asia tulee taas esille ja satutat taas itseäsi miettimällä vaihtoehtoja; "mitä jos..", "entäs jos..", " jos olisin toiminut toisin.."  Jossittelua, mitä tämä reagtiotapa antaa meille ? Menneisyyttä et voi kuitenkaa muuttaa, joten mitä hyötyä on jos mietit, miten olisit voinut välttää mieltä vaivaamasi tuskan ?  Tietenkin se on terapiaa aivoillesi, mutta eikö se satuta sinua enemmän, kun lause " tapahtui mikä tapahtui"? Toisaalta ihmiset ovat erilaisia, toiset unohtavat helposti, toisilla menee monta vuotta saada asiat, edes jotenkin hämärään, pois ensimmäisistä ajatuksista aamulla kun herää ja viimeisistä ajatuksista, kun menee nukkumaan. Eihän asian ymmärtäminen ja hyväksyminen helppoa ole, mutta siihen voi pyrkiä.

Mutta loppujen lopuksi tuska kasvattaa, olet ensi kerralla valmis ehkä jo tekemään toisin. Jos et pysty muuttamaan sitä mitä tulee eteen, pystyt muuttamaan omaa reagtiotasi. Olet vahvempi kerta kerralta.

"Puoltakaan en sun kivustasi voi tietää"

Ihmiset sanovat, että ymmärtävät, tajuavat ja haluavat auttaa. Päässäsi pyörii ajatus, että ei kukaan voi ymmärtää. Joten eikö olisin mukavampi kuulla lause " Puoltakaan sun kivustas en voi tietää."  Ihminen myöntäisi, ettei voi tietää miltä sinusta tuntuu, mutta yrittää kuitenkin auttaa. Lohduttavaa. Vaikka toinen olisikin kokenut saman, hän ei voi tietää miltä juuri sinusta tuntuu samaisella hetkellä, reagtionne asiaan voivat olla aivan erilaiset.

" Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää mut joku aamu mä tiedän sen sä heräät huomaamaan sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan." 

 Eikö olisin parempi, jos toinen vain antaisi sinun nojata itseensä ja olisi fyysisenä tukenasi. Hetkinä jolloin olet palasina henkisesti, et välttämättä kaipaa henkistä tukea, vaan fyysistä. Sitä toivon kipinää, että jaksat herätä seuraavana aamuna. Sillä tiedät, että joku pitää sinut pystyssä. Sitten kun olet saanut asian selväksi omassa päässäsi, tarvitset henkistä tukea, ihmistä, joka kuuntelee ja ei väitä kokeneensa samaa tai jotain yhtä tuskallista tai jopa tuskallisempaa vaan ihmistä joka kuuntelee juuri sinua vaivaamia asioita. Vaikka olisi itse kokenut jotai paljon kauheampaa ja tuskallisempaa, toiselle pienet asiat, saattavat aiheuttaa paljon enemmän tuskaa ja kipua kuin toiselle. 

Anna ihmisen kokea oma tuskansa sellaisena kun hän sen tuntee, älä vähättele toisen kipua.

<3:lla

kivuista kärsivä;

 Jaida, joka toivoo onnea jokaiselle..

"tahdon unohtaa paineet ja kusipään maineen"

Musta tuntui pahalta. Tahdoin tukahduttaa itseni, tahdoin sammuttaa ajatustoimintani. En jaksanut enää kuunnella,kun pääni ei saanut happea, kun pääni räjähtäisi. En jaksanut sitä.
Se räjähtähti ajatuksista ja mielipiteistä, jotka ei olleet minun. Se oli niiin täynnä kaikkea. Sielä asuu liian monta ihmistä, jotka sekottaa ajatuksiani. Miten, miten ne voivat olla näin sekavia.
Toisaalta ne olivat oikeassa, elämässäni ei ole mitään tärkeätä, ehkä minun vain pitäisi kuunnella heidän ohjeita ? Ehkä se helpottasi elämääni. Ehkä he jättäisivät minut sillon hetkeksi rauhaan.
Antaisivat itkeä yksin, antaisivat ajatella yksin, ilman tuskaa, ilman pelkoa. Miksi he halusivat satuttaa minua ? Antaisivat minulle oman ajan. Edes viisi minuuttia päivässä ? Ehkä he tahtoivat sitä, juuri sitä. Että tuskan seassa tottelisin heitä. Ja niinhän minä tein. Tottelin, sillä koin ne hyviksi vaihtoehdoiksi.
Ja pelkäsin.
Pelkäsin niin kovasti. Kyllähän he olivat oikeassa, hyvistä vaihtoehdoista. Antoivat mielenrauhaa, hetkeksi. Niin pieneksi hetkeksi, joka kuitenkin oli minulle niin tärkeä asia.Sen avulla saatoin nukahtaa ilman tuskaa, joka vainosi minua yöt ja päivät. Joskus toivoin tuskan katoavan, joskus toivoin sen vain lamaantuvat, mutta toisinaan toivoin ja rukoilin tuskan pahenimista.
Vaikkei se mitään auttaisi, mutta lopulta tuska voisi olla niin kova, että en edes tuntisi sitä. Toisaalta se oli vain toiveajattelua. Tai enhän minä tiennyt, ei tuska ollut ollut koskaan niiin kova.

Olin raadeltu, paloiletu ja tuhottu.
Olin tuskan omaa nyt.

this is gonna hurt more

Sydän hakkaa, henki ei kulje, aivot tuntuvat pysähtyvän. Minuun sattuu. Olen revitty sirpaleiksi. Osuttu heikkoon kohtaan, siihen mihin osuessaan pysytään hiljaa ja puhumatta. Puhuen vain tuskallaan. Siihen kohtaan  joka satuttaa eniten, jonka jälkeen sydän murtuu.

En osaa edes taivuttaa sanoja, en osaa puhua. Tuntuu kuin olisi jäätävän kylmä. Minut on heitetty aavalle merelle yksin uimataidotta, avuttomana, uppoavana ankkurina hitaasti uppoamaan. 

"taas aatoksin vaivaan Isä,  ethän sä unohda mua?"

olin elämisen arvoinen

Ei tarvinnut tehdä mitään saadakseen syntyä. Mutta elääkseen piti tehdä työtä enemmän kuin tarpeeksi. Meidän piti olla voimakkaita, rohkeita, vahvoja, elämän haluisia, iloisia, varovia.. Meidän piti olla vaikka mitä, mutta itse en kokenut olevani mitään, joten miksi vielä elin?

Tänään oli hyvä päivä, tänään koin elämälläni olevan tarkoitus. Ei tapahtunut mitään erityistä, mutta koin olevani vahva. Jaksoin olla hymyilevä ilman pakonomaista huulien ylös vetämistä. Jaksoin olla omaitseni. Tänään en kokenut pahaa oloa, en henkisesti enkä fyysisesti. En ollut satutettu.En halunnut pahaa itselleni enkä muille. En tuominnut itseäni. Olin iloinen, että elin vieläkin.

- jaida. Onnellinen kukkaistyttö

Luotatko sä?

"Sä olet ollut liian heikko. Sä olet säälittävä. Yrittäsit edes! Nyt otat sen veitsen käteen ja avaat jokesi. Ei MITÄÄN MUTTIA! Mä tiedän mikä sulle on oikein ja mikä väärin. Älä ole tollainen pelkuri.   Sä tiiät mitä haluat, mä tiedän mitä haluat. Joten tottele mua, tämä on ainoo tapa. Muista mitä me sovittiin. Älä pelkää, ei sun tarvitse pelätä. Me ollaaan vahvoja.

Luotatko sä muhun? No sit sä tottelet mua."

Hetkiä, minuutteja, kyyneleitä, vartteja, itkua, iskuja ja tuskaa. Ja ennen kaikkea uhrautumista.

 "Hyvä sä pystyit siihen. Sä alat oppia. Susta tulee vielä vahva. Kohta tää on ohi."




- jaida and Johanna

pettävällä jäällä

Melkein kuolema ei muuta mitään, kuolema muuttaa kaiken.

Tämäkin on jonkun fiksun mietiskelijän sanomaa ja hyvin totta. Vaikka ihmiset, minä mukaan lukien olivat olleet niin monesti lähellä kuolemaa, itseaiheutettua tai ei, voisi ajatella että tämän jälkeen muuttaisimme kaiken mikä siihen oli johtanut, mutta suurinosa ei muuttanut mitään. Ennen kuolemaa pitäisi tulla jokin varoitusmerkki millaista kuolema tulisi olemaan. Että pelästyisimme, emmekä lähentyisi kuolemaa enää ikinä.

"Koskeen kuohuvaan,

he varoo katsomasta,

edelleen he käsissään,

pitää toisen kättä,

tahtoo empimättä,

heikkoutta toisen ymmärtää,

empimättä tahtoo virran ylittää.."

Ikuisuus pelotti minua, mutta toisaalta uskoin tuohon tuonpuoleiseen mistä Jeesus oli kertonut. Mutta mitä jos sitä ei olisikaan? Oliko tavoitteluni ollut turhaa? Matkaisinko ikuisuudessa vain koska olin uskonut parempaan?

Mä ymmärsin hyvin mitä äärettömyys tai ikuisuus tarkoittivat, mutta en mä niitä voinut ymmärtää. Sitähän mä halusin, ei olis enää mitään. Mutta mä ajattelin, että siihen olisi tullut kuitenkin joskus loppu. Tai niin mä uskoin, vaikka mä tiesin ettei se loppunut mihinkään.

Se mua pelottikin; että mä uskoin ja oletin, että se lopulta loppuisi ja tarttuisin kiusaukseen ja olisin ikuisuuden poissa. Mä en ehkä olisi ymmärtänyt ikuisuutta, vaikka mä niin luulinkin. Ja sitten olisin horjahtanut.

"Riittäisikö täällä

pettävällä jäällä,

yksi jonka kanssa, ei yksinäinen oo

riittääkö se täällä, pettävällä jäällä?"

Niin riittäisimmekö me ja toivomme ?

öisin tunnelmin: jaida,

uupunut taistelija

mestariteos

Sinä päivänä kun Luoja teki sinut

Hän ei muuta tehnytkään

Heräs aikaisin, otti kynän käteen

Rupes siinä piirtämään...

Jokainen lähti samasta, jokaiselle piirrettiin tyhjät raamit piti vain itse elämän saatossa täyttää ne. Toki kaikki eivät voineet täyttää raameja samalla mitalla, mutta jokaisella oli kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa omaan kuvaansa raamien sisällä. Ajattelin, että kaikki syntyivät puhtaina ja sisältään samanlaisina.

...Päivä kului, mut hetkenkään lepoa

Piirtäjä ei kaivannut

Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut

Mestari valmisti sut...

Jokaisesta Hän teki erilaisen raameiltaan, ja auttoin sisustan muodostamisessa. Hän tietää mitä me emme tiedä. Toivoin ainakin niin, en halunnut muodostaa maalaustani yksin ja ilman ohjeita. Liian haastavaa ja riskialtista, olinhan horjahtanut jo niiin monesti. vielä yksi horjahdus enkä enää jaksaisi. Ajattelin, että joidenkin raamit täyttyivät nopeammin kuin toisten ja toisten hitaammin. Jos maaalaus täyttyisi liian nopeasti siitä tulisi sekava, väriseos.

...Se kuva oli kaunis

Oi, ihme suorastaan

Muodon jumalaisen sai

Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun

Päde kuolevaisten lait...

Mutta, jos oli aikaa ja voimaa työllä ja tuskalla valmistaa itsensä, kuvasta tulisi mestariteos. Itselläni ei vain ollut kärsivällisyyttä tai saatikaan voimaa asiaan. Paikallaan oleminen oli tuskaa ja odottaminen ei en vain jaksanut. Ja voimat, niitä minulla ei ollut pitkään aikaan ollut. Joten olin sotkenut kuvaani ja toivonut sen täydentymistä. Mutta elämä ei antanut minun täyttää raamejani. Se jätti minut tyhjäksi, aukolliseksi ja turhaksi.

...Niille jotka yhä epäilevät Luojaa

Sanon vastaukseksi vaan

Että jos ne edes kerran näkis sinut

Kaikki rupeis uskomaan....

Mä olin vasta alottanut maalaamaan mun sotkusta kuvaa, tälläinen minä olin nyt maalaamattomana ulkokuoreltani: hiema hömppä, hassun kurinen ilkimys, korkealle korottava ja syvälle putoava, maaliin asti tähtääjä, mutta luovuttaja, ja kuitenkin asiallinen tohelo

Mutta olinko todellisuuessa mitään niistä sisältäni?

löve: Jaida, väsynyt zebratyttönen. shhh!

mä olin palasina

Mä olin ollut vahva. Aivan liian usein mä olin ollut vahva. Olin jatkanut, vaikka olin ollut voimaton ja kaatunut. Silti olin jatkanut ja ollut vahva, mutta mä en enää jaksanut, tuntui niin toivottomalta. Olin niin uupunut, liian uupunut. Yksi tikku kerrallaan mun elämä oli murtunut. Enään oli kasa tikkuja, jotka eivät sopineet yhteen, mutta olivat vielä kuitenkin liimattavissa. Mutta kuka ne liimaisi?

Mä toivoin, että joku olisi tullut ja koonnut mut, mutta se oli vaan toiveajattelua, niikun prinssin odottaminen. Tai mun tapauksessa luultavammin prinsessan. Aina kun luulin että nyt mun uusi prinssi kokoisi mut taas yhtenäiseksi, se vaan pieninsi mun palasia. En mä pelännyt rikkoutua, siksi mä varmaan niin pahasti aina rikkouduinki. Olin liian toiveikas, uskoin ihmisistä hyvää. Mutta turhaan. Jokakerta rikkoutuminen sattui yhtä paljon, joskus vielä enemmän. Palasina olo satutti.

"millon takapihan tyttö on prinsessa vuorossa?"

Mä olin kokenut kovia, olin ollut kauheimmassa paikassa ikinä, olin katsonut, kun muut mun ympärillä kärsi, oon ollu niiin shokissa muiden puolesta, etten oo voinu näyttää omia ongelmiani. Muiden tuskan näkeminen oli kymmeniä kertoja kauheampaa kuin oma tuska. Olin joutunut kuuntelemaan muiden itsemurha aikeita, olin kuunnelut toisten tuskaa, pelkoa ja huutoa. Olin nähnyt ja kuullut niin kauheita asioita, etten enää koskaan halunnut joutua kärsimään niitä tuskia uudelleen. Joten sivuutin pelkoni ja tuskani ja yritin vaikuttaa iloiselta, ja niiin kauhukertomukseni oli ollut ohi. Mutta päästäni sitä ei saisi pois repimälläkään.

~ jaida, nukkumatin suosikki, tnään..

tuskani pisarat

"Usko siihen minkä tiedät varmaan"

- Two world, Tarzan

Tummat kyyneleeni valuivat vaaleaa ihoani pitkin, hitaasti mutta päämäärällisesti. Yksi kerrallaan, jokainen veti minua alemmas. Vielä pari vetoa.. Ansaitsin tämän... TIESIN SEN ! Mutta miksen tuntenut niin ?
Jokainen vuodatettu kyynel ja tuskan inahdus oli ansaittu. Jokaiselle oli syynsä, jokainen oli merkki jostain. Jostain pahasta, jonka olin aiheuttanut, jolla olin muita ihmisiä satuttanut. Kun viimeinen pisara putosi, se oli kuin hidastettu elokuva-kohtaus. Pisara hidasti vauhtiaan ja tuntui, kun olisin taas päästänyt osan itsestäni irti. Itsestäni ja itsestäni, en ollut mitään. Niiin mistä "päästin" jotain pois.. Olin vain osa maailmankaikkeutta pakollinen osa, niinkuin yksi pieni verisuoni ihmiselle. Tai yksi elin. Lähes pakollinen, mutta turha. 
Pisaran osuessa lattiaan se ikäänkuin jakautui kahdeksi, niinkuin minäkin olin jakautunut. Osa minusta tahtoi tätä ja toisella "puolellani" ei ollut mielipidettä, se oli niin vaurioitunut ettei sen ollut enää mitään. Tuijotin, tuijottamistani, mutta arvet eivät umpeentuneet. Tätä he tahtoivat, miksen saanut olla rauhassa ! Arpia arpien päällä. En saanut mennä tänne, en saanut tehdä tätä, en saanut olla mitään. En saanut olla merkitsetön. Sitä minä tahdoin, miksen saanut olla. 
Huuulilleni kuitenkin muodostui hymyn tapainen, olin taas kerran onnistunut. Silmäni räpsyivät kiinni ja kerta toisensa perään avattuani ne, luomeni tuntuivat yhä raskaimmilta. Lopulta en jaksanut enää taistella vastaan, vaan jätin silmäni kiinni. Ja luin rukouksen. " Herra anna minulle armoa, en tiedä mitä teen, anna minun olla, päästä minut tuskasta ja päästä taivaaseen. Herra sinä tiedät toiveeni. Toteuta ne. Aamen." 
Viimeiset sanani takertelivat mielessäni, mutta sain ne kuitenkin sanottua. Tällä kertaa, kukaan tai mikään ei vedellyt minua naruista ja sain sanotuksi mitä halusinkin. 
Kyynelteni ja tuskan pisarieni valuessa, samahdin. 

Psalmi 138:7-8

"Vaikka minä kuljen ahdingosta ahdinkoon, sinä annat minulle voimaa elää.Vihamieheni tahtovat minulle pahaa, mutta sinä ojennat kätesi, sinun väkevä kätesi pelastaa minut.

Minkä olet osalleni varannut, sen sinä, Herra, viet päätökseen. Iäti kestää sinun armosi. Ethän jätä kesken kättesi työtä!"

<Psalmi Raamatusta, vanhasta testamentista. Jakeet, jotka koskettavat minua erityisesti. Antavat minulle eräänlaista toivoa suuremmasta. >

Rakkaudella:

Jaida, pumpulityttönen

I wanna dance with somebody

"Hän tanssi kanssa enkeleiden. Tanssi pienen tanssin"

Sitä minä halusin, tanssia enkeleiden kanssa. Niiden helmassa rauhassa ajattomassa maassa, pelotta ja surutta. SItä minä halusin. Mutta en ollut kyllin vahva toteuttamaan sitä, enkä vielä valmis siihen. Minulla sattui olemaan sellainen tarve mielyttää kaikkia, joten enkeleiden kanssa tanssiminen ei tulisi laatuunsakkaan. Ei nyt, tässä tilanteessa. En voisi olla niiin itsekäs.

Pieni tanssi enkeleiden kanssa tekisi hyvää, mutta emmehän voineet tietää pääädyimmekö tanssimaan enkeleiden vai pirujen kanssa. Ei, kuvittelin vain ajatusta enkeleiden kanssa, en olut tarpeaksi rohkeeaa sorttia yrittämään, mutta tarpeeksi nopealiikeinen ja yllytyshullu olin. Pakonomainen tarve miellyttää kaikkea, saattoi päätyä kohtalokseni.

Toivoin, toivoin aina huonona hetkenä, että voisin vain tanssia kanssa enkeleiden ja kirjoittaa puumerkkini taivaan vieraskirjaan. Ei minun sinne tarvisi jäädä olisin vain vieras, joka palaisi maan pinnalle, kun olin siihen taas valmis. Saattaisin olla vieras joka viipyisi pari tuntia, tai niitä vieraita, jotka jäivät loppu elämäkseen. Elämä on vähän huono salavalinta tuohon, sillä enhän enää eläisi. Tai eläisin mutten sitä elämää mihin olemme totuneet elämä-sanan liittämään. Olisihan taivaassa toisenlaista elämää, ainakin toivoin niin. Halusin pyrkiä jonnekkin, jos ajattelisin, että ei olisi mitään, se saisi minut ahdistumaan, joten elätin toiveita tuonpuoleisesta, paremmasta paikasta.

"Palat pienet nuo, edessäni nään

Joita paikoilleen en saanut milloinkaan

Sen jo tiedän miten synnytään ja miten täältä lähdetään

Vaan tärkeintä en tiedä kuitenkaan"

Voisin vain heittää vaatteeni naulaan ja ottaa mukaan siivet. Olisipa se niiin helppoa.

"Hän tanssi kanssa enkeleiden

Vain yhden valssin

Vaan tiedän etten koskaan voi nähdä kauniimpaa"

- jaida,

joka tahtoisi tanssia enkeleiden kanssa..

superman perhe

Voisin kertoa jotain taustojani, suoria faktoja siis, eikä kiertelyä niinkuin muissa teksteissä, jotka ovat enemmän vertauskuvallisia osia elämästäni. 

Vanhempani ovat eronneet.

Isillä on kolme lasta. Itse olen näistä vanhin, esikoinen. Kaikki ovat aina olettaneet, että pärjään omillani, lähes huomioitta. Tai siltä minusta on aina tuntunut. Pikkusiskoni taas, noo hän on isin pikkuprinsessa, äidin sylivauva. Hän on elänyt pumpulissa aina, ihan aina. Onhan minun kyllä pakko myöntää, että itsekin olen tätä pumpulia pikkusiskoni alle levittänyt. Mitään hän ei ikinä ole joutunut itse tekemään. Lisäksi hänelle on ollu kauhean vaikea elämä, ja mikään ei ole mennyt niinku hän olisi halunnut. Olen aina ajatellut, että pikkusiskoni on vain tottunut liian täydelliseen elämään, ja silloinhan pienetkin kolhut satuttavat enemmän. Häneltä ei ole myöskään vaadittu mitään, toisin kuin minulta. Ja, koska hän on ollut aina kovin "ongelmallinen" niin ihmiset ovat höslänneet hänen ympärillään.  Sitten minulla on myös pikkuveli. Kaikki voivatkin varmaan jo aavistaa, että jokainen isä haluaa poikalapsen, jonka kanssa tehdä poikienjuttuja. Joten tämähän on isän silmäterä, isin pikkunen. Joten olen vähän niinkuin kolmaspyörä, perhesuuhteessamme isään. Ennen se tuntui kauhealta, nykyään se ei hetkautakkaan.

Isäni on vähän eksynyt raiteilta. Välillä on hyviä jaksoja ja välillä taas mennään  alamäkeen ja lujaa. Isi on tuottanut minulle pari kovin suurta pettymystä, joten nykyään en jaksa edes välittää.  Ennen kävimme isillä pari kertaa viikossa. Nykyään pikkuveljeni ei saa enää käydä isän luona. Siitä lähtien emme ole enää käyneet isillä. Johtuneeko tuosta, mutta näin ajattelen itse. Siskoni jaksaa vielä uskoa isään ja tämän lupauksiin. Välillä hän lupaa viedä meidät jonnekin, mutta suurin osa näistä osottautuuu turhaksi lupailuksi.

Äitini taas hän on hieman hösläävä. Kuvittelee, että hänessä ja hänen kasvatuksessaan on vikaa, koska molemmilla lapsilla on mielenterveys ongelmia. Voihan se toki niinkin olla, mutta en sanoisi, että hän olisi kasvattanut meitä huonosti tai väärin. Olemme saaneet hyvän kasvatuksen lapsesta asti. Kaiken välttämättömän mitä olemme tarvinneet. Ehkä ongelmamme onkin geeneissä, eikä ympäristössä.

Siinä on perheeni. Perheeni, joka tuskin eroaa muista perheistä.

Perhe on aika tärkeä osa elämää, sen kanssa ja sen rutiineilla opitaan elämään. Se pohjallaan jokainen lähtee rakentamaan omaa perhettää, samanlaiseksi tai erilaiseksi. Jokainen joka on kasvanut "huonossa" perheessä, haluaa rakentaa omasta perheestään paremman. Jokainen joka on kasvanut "hyvässä" perheessä pyrkii ainakin yhtä hvyään tulokseen. Oli perhe sitten vain sinä tai monilapsinen perhe, se olisi silti sinun perheesi.

Olen kasvanut hyvässä perheessä ja haluan rakentaa itselleni yhtä hyvän perheen, mutta paremmassa ympäristössä. TAHDOIN SUPERMAN PERHEEN !

- jaida, superman äitikö?

"peitti ranteista viiltojäljet"

Tämä on niiltö "alku" ajoilta, jolloin en vielä ollu näin syvällä tässä tuskassa, mut edelleen kuvaa tunteita:

No nyt on tähänkin pisteeseen asti päästy. En mä ole ikinä ajatellut, että se tuntuis noin kauheelta, mutta samalla niin koukuttavalta. Ei se niin helppoa ollutkaan, mutta kuitenkin liiankin helppoa, ja koukuttavaa.

Onhan tää jo aika alas vajottu, en koskaan aatellu, että satuttaisin itteäni, kivun takia. Paransin mun oloa ja samalla raavin sisintäni. Ensikerran tunsin tuskan vetävän mun mukanaan.

Tulikohan nyt ylireagoitua ? Ei, ehdottomasti ei. Justiinsa se on se tunne, jota mä oon etsinyt. Kivulias, tuskallinen, mutta ansaittu ja hyvältä tuntuva. Täytyy kyllä myöntää, että nyt mä oikeesti ymmärrän, mitä oon tavotellut. Sen "ilon" keskellä, kuitenkin päähän vähän niinkuin pakolla iskuitui lause "entä kun tää ei enää riitä..?"

Joku on joskus filosoinu, että kun löytää tavan joka tuntuu omassa kehossa hyvältä niin siitä ei enää luovuta, ei muuteta tapoja, jatketaan sitä,viedään ehkä pidemmälle mutta ei palata, enää aijempiiin menetelmiin. Just siltä musta nyt tuntuu, että en haluu enää palata. Se tuntu eritavalla hyvältä.

"laski hihaansa ja peitti viilto jäljet ranteistaan.."

- jaida, tuskatyttö

too tired

Ihan tavallisen näköinen, ihan tavallinen,

mutta sitten taas ei ollenkaan tavallinen?

Olin se lapsi, joka ala-asteella oli juossut muiden mukana, herättämättä kuitenkaan liikaa mielenkiintoa muihin ihmisiin, ilman minua pärjättiin, mutta minut silti otetiin mukaan. Sen jälkeen olin nuori, jota ei huomattu, ei negatiivisesti eikä positiivisesti. Seinäruusu-ihminen. Olin tyytyväinen tähän, koska ala-asteella olin liian epätietoinen itsestäni, että olisin uskaltanut näyttää sisintäni muille. Ylä-asteella olin liian väsynyt tuomaan itseäni esille ja pelkäsin muutosta. Toivoin muutoksen tulevan luokseni, ettei minun tarvinnut vaeltaa sen luokse. Toisaalta en ehkä olisi pystynyt muutoksee, joten onneksi muutos ei tullut luokseni. Joten olin "kuka vaan."  Tukahdutin itseni.  Tukahdutin sisimpäni. En näyttänyt todellista luonnettani, todellista sisintäni, saatikaan tunteitani. Nyt vanhoista rutiineista päästyäni, olen alkanut miettimäään ja tutkistelemaan itseäni. Seksuaalisuuteni on tullut vahvemmaksi, toki olen jo kauan tiennyt ja hyväksynyt sen, mutta ennen yritin olla neutraali asiaa kohtaan, nyt annan asian tulla esiin. Yritän tuoda myös jotain muuta esille kuin heikoin minän, sen joka pakoilee kaikkea. Aivan kaikkea; tulevaisuutta, kauppaan menoa, tutuille ihmisille puhumista, kaikkea. En ollut vahva ihminen, mutta sellanen halusin olla. Ja sellainen olin ollut joskus, ennen kuin se oli tukahdetettu. Olin jo muuttanut fyysistä olemustani sellaiseksi, joka poikkesi massasta, enää piti muuttaa sisintä. Mutta se ei olut yhtä helppoa, kuin kenkien, mekkojen ja meikkien ostaminen oli.

Seinäruusuna turvauduin mielikuvitukseeni. Se oli pakopaikkani, turvani ja piristykseni. Elämääni tuli valoa, jonka avulla jaksoin jatkaa. Kuvittelin oman maailmani, päähä muodostui toinen kotini. Iloitsin omasta maailmastani. Nauroin yksinäisen näköisenä, surin yksinäisen näköisenä, mutta koskaan, en koskaan ollut yksin.

"En olis yhtään mitään, ilman mielikuvitusta"

- mc mane, mustesydän

Pian toinen elämäni alkoi levitä. Se pakeni päästäni. Se oli nyt osa toistakin elämääni.  Kuitenkin tiesin mikä oli mitäkin maailmaa. Päivä päivältä toinen maailmani alkoi sekoittaa päätäni, se valtasi myös mieleni ja synkensi sen. Aloin pelkäämään. Vieläkin kuitenkin tiesin mikä oli järjen vastaista ja mikä ei. Toisaalta oma mieleni alkoi vaania minua. Etsiä heikkoja kohtiani ja tuskaani. Aiheuttamaan sitä. Itkettämään minua. Pakottamaan. Liian, aivan liian usein kuitenkin olin reunalla putoamassa, luodun maailmani takia. He kuitenkin saivat minut hyvin vakuuttuneeksi mitä minun kuului tehdä ja sanoa. Sillä selvisin pahimmat tyrskyt.

Niin olin luonut painajaiseni.

Ennen olin turvautunut toiseen maailmaani, paennut oikesta maailmaa, mutta nyt molemmat maailmani olivat täynnä pahaa ja sekavuutta. Ne olivat tuskaisia ja satuttavia. Entinen voimavarani oli nyt pahin pelkoni. Se tuotti pahimmat tuskani ja opetti millainen elämän kuuluisi olla. En kuitenkaan tehnyt mikään millä olisin sen saanut pois, sillä pelkäsin heitä ja samalla tunsin heidän käskynsä oikeiksi. Tämä uuvutti minua. En jaksanut enää miettiä oikeata ja väärää, tuskaista ja mukavaa. Halusin lopettaa, mutta

olin aivan liian väsynyt jatkamaan, mutta myös aivan liian väsynyt lopettamaan.

"Vaan taivas on rajana sille, mitä tunnet ja ajattelet. Mikään ei voi rajoittaa unelmiasi tai tunteitasi. Jos joku murskaa sinut, muista kasvaa kolmea kovemmaksi siitä."

Ei se ei olut ollenkaan totta, mieleni rajoitti elämääni. Miten pystyin kasvamaan kovemmaksi, kun taistelin itseäni vastaan? Kasvattaessani vahvaa puoltani, myös toinen puoleni koveni. Olin turhautunut, sillä en voinut paeta, enkä nukkua. Olin oman mieleni vanki.

Nyt tahtoisin nukkua. Tahtoisin painaa pään tyynylle ja nukahtaa, ilman tuskaa ja pelkoa... Varsinkin ilman pelkoa.

A) Painajaisia unissa

B) Hereillä painajaisia

Kumpi on nyt parempi?

"Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin.

Parhaat vuotes, kaikki maahan poljettiin.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää

sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää

mut joku aamu, mä tiedän sen

sä heräät huomaamaan

sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Ja sä oot kaunis, vaikket enää tunne niin,

ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin"

- jaida,

joka tiivisti kaiken pahan tähän