Pelon oma

Kyyneleet valuivat silmistäni, mikään ei olisi saanut kyynelteni tuloa loppumaan.  Jalkojani särki. En jaksanut juosta enää yhtään. Tunsin olevani hukassa, uppoamassa suureen mereen, minä pienoinen. Vaikka toivoin olevani yksin, tiesin etten ollut. Ainq joku seurasi, kuunteli, vakoili, ahdisti, ei jättänyt yksin. Sydän hakkasi lujempaa kuin ikinä, tunsin kun paloin. Olin tulessa. Edes valuvat kyyneleeni eivät sammuttaneet tulta. Olisin halunnut kiljua, mutta ääntä ei tullut ja silloin he olisivat löytäneet minut. Varjot vain seurasivat juoksevia jalkojani. Puut liikkuivat ja yrittivät neuvoa minua seuraamaan itseään. Mutta minua pelotti, ne olivat pelottavan näköisiä. Tahdoin vain kotiin ja olla taas se lapsi, jota äiti rakasti ja otti syliin ja sanoi ettei ollut mitään hätää. Mutta ei asia ollut niiin helppoa. Kotonakin minua seurattiin. Ja peloteltiiin. En saanut ikinä olla ilman pelkoa. Se seurasi minua, niin kuin kaikki muutkin. Pelottavineen silmineen, äänekkääinen siipineen ja pakottavineen katseineen. Aivan kuin kaikki muut tietäisivät ja pystyisivät vastumaan käskyjä käskyjä. Ei sellaista vaihtoehtoa edes ollut, miksi muut sitten pystyivät siihen ?

~jaida, pelon oma

Pettymyslapsi

Olinko pettymys ?

Olin alittanut kriteerit, en ollut noussut tarpeaksi korkealle riittääkseni. Kuitenkin siipeni olivat pitäneet minut pinnalla. En ollut hukkunut syvän siniseen mereen, enkä paiskautunut kovaan asfalttiin. Mikä oli saanut minut pysymään ilmassa ? Minulla ei ollut mitäään mikä olisi saanut minut uskomaan itseeni. Ei mitään mikä saisi minut yrittämäään kovemmin, mutta silti olin täällä. Mikään ei nostanut minua ylös, mutta mikään ei myöskään laskenut alas. Miten kestin itseäni. Minua, ihmistä joka ei merkannut maailmalle mitään. Ihmistä, jonka olemassa olosta harva edes tiesi. Miksi Jumala siis halusi pitää minut maan päällä, eikä lähettää taivaaseen itsensä luo, parempaan paikkaan. Jumalan täytyi tehdä päätös kohtalostani, mutta miksei hän jo päättänyt ? Ottanut minua luokseen tai antanut minulle paremman elämän täällä alhaalla. Vai oliko minun tarkoitus elää merkitsetöntä elämää täällä maan päällä, ja sitten joskus kaukana tulevaisuudessa pääsisin Jumalan päätöksestä hänen luokseen, elämään hyvän elämän. Mutta miksi minun täytyi ensiksi elää elämä joka ei antanut minulle mitään, ei elämänkokemusta, ei hyviä hetkiä, ei kärsimystä, ei mitään. Elin täysin merkitsetöntä elämää. 

~ jaida, pettymys

Milloin saisin takaisin elämäni, sen minkä menetin ?

Jotain mitä jätin taakseni, mitä en voi koskaan saada enää takaisin, menneisyyteni, jota en voi enää koskaan elää uudelleen. Ne voiton hetket, jotka sain kokea, ne hetket jolloin tunsin olevani minä, voittaja. Voisinkohan enää koskaan tuntea mitään niin ihanaa ja iloista, kuin silloin ? Ajatuksen tasolla kyllä, tunteiden tasolla, en.

Miksi elin elämäni parhaimmat hetket aina yhdessä rytäkässä. Miksen pystyisi sijoittelemaan niitä huonoille ajanjaksoille, hetkille jolloin toivoisin jotain tapahtuvan. Kun ja jos jotain sitten joskus tapahtui jotain niiin kaikki tulevat yhdellä rytinällä ettei tapahtumia pysty ymmärtämään saatikaan sisäistämään elämänsä parhaita hetkiä. Onko tarkoitus, että elämän parhaat hetket tajuaa vasta kiikkustuolissa vanhana, jolloin on aikaa miettiä elämänsä kohokohtia ?

Edelleenkin esitän kysymyksen; miksen voisi suunnitella elämääni ?

~ jaida elämänsä suunnitelija ja ikuinen mitä jos-ajattelija

Minä... Isona?

Minä isona. Vaarallinen pelottava ja monimutkikas termi. Eläisinkö enää silloin, eläisinkö edes ensi kesänä enää? Selviydyin päivästä ja toisesta sellaisesta. Saatoin tehdä sopimuksia päivien päähän, mutta että kuukaudien, saatika vuosien. Liian riskialtis ajatus. Kunhan selviäisin huomisesta olisin iloinen. 

Mikä meistä tulisi isoina? 

Helpolla päästessä voisimme vastata isoja, mutta kun kysymystä alkoi todella pohtimaan ei se ollutkaan niin yksinkertainen. Milloin olisimme isoja? Mitä kattaa sana "tulisi"? Miksi siinä on vain mitä? Voisiko minusta tulla vain yhtä. Eikö minusta voisi tulla herra konstaapeli lekuri kukkakauppias kotirouva suuri maailman pelasta Oona? Mikä sitä estäisi. Valinta kaikkien noiden välillä oli kovin hankala. Valinta oli aina hankala. Joskus oli monta kiinnostavaa vaihtoehtoa vähän liikaakin ja välillä vaihtoehdot olivat kaukaisia ja epäselviä. 

Löve: jaida huomiseen tuijottava herra konstaapeli lekuri kukkakauppias kotirouva suuri maailman pelasta Oona

Ovi miltein mahdottomaan

"Minä istuin kiitotien päähän.
Jäin ihmettä katselemaan.
Kone kaunis, kuin lentäjän luusta tehty,
yllytti moottoreitaan."

Mä istuin täällä, ihan yksin ja tutkin maailmaa. Oli jotenkin outoa katsella maailmaa, niin ventovieraan silmin. Kaikki näytti niin synkältä. Kaikki hymyt olivat naamioituja niiden edessä tuijottivat ilmeät vihaiset katseet, jotka syyttivät mua. Maailma tuttu, mutta niin vieras. Kuin olisi katsellut Mona Lisa-teoksen naista hymyilemässä. Kaikki oli niinkuin pitikin, mutta silti maailma ei ollut neää sitä tuttua ja samaa.

Maailma oli niin omistatuva ja aikaa vievä, elämistä ei voinut suorittaa silmät puoliksi auki.

Mä tahdoin lentää, olla vapaa kuin lintu, mutta silti niin vangittuna tiettyihin rutiineihin. Mutta olisin vapaa lentämään minne halusin. Minne sitten lentäisin? Ehkä pilvien yläpuolelle etsimään Jumalan valtakuntaa, sitä paikkaa jonne tahdoin, mutta johon en enää jaksanut aina uskoa. Jos pytsyisin todistamaan sen paikan todellisuuden, en olisi enää elävien kirjoissa. Kuitenkin mieltäni vaivasi pieni epäröivyys siitä. Toisaalta haluaisin lentää toiseen tähteen oikealla. Siellä unohdus on liiankin helppoa. Voisin unohtaa tämän maailman ja pysyä vain siellä saaressa, jossa kaikki on mahdollista. Saattaisin myös lentää puolen hehtaarin metsään, jossa elämä olisi mukavan leppoisaa ja rauhallista. Suurimmat murheeni olisivat möhköfantit ja hunaja.

"Lentokenttien aavoilla tuulee
niin kuin ulapalla aution maan
ja kiitotien päässä on taivaassa reikä
ovi miltei mahdottomaan"

- Jaida,
 taivaaseen kurottava, maassa lojuva siivetön keijukainen