Mä olin niin väsynyt, että mikä tahansa mikä aiheutti pienintäkään vaikeutta, tai meni alamäkeen sai minut itkemään. Itkin kävellessäni kouluun, siitä etten jaksanut kävelläm, itkin ruokapöydässä, koska oli väärää ruokaa tarjolla. Itkin siitä, että pahoitin äidin mieltä sillä, että itkin. Itkin siitä etten saanut kengännauhoja sidottua. Itkin ja itkin. Olin jo väsynyt itkemään, ja itkin siitäkin. Olin pohjimmiltani niin loppu, että pelkästään hampaiden peseminen vei voimani. Olin vain niin loppu. Tiedostin mistä ongelmani koituivat, mutten halunnut myöntää itselleni olevani sairas. En ollut valmis jatkamaan lääkkeiden syöntiä, vaan edelleenkin piilotin ne rasiaan. En ollut valmis myöntämään olevani heikko. Tahdoin todistaa itselleni ja muille, että olin täysin normaali. Ettei minun takiani tarvinnut siirtää jokaista pöydän kulmaa ja joka ikistä asiaa lattialta, etten vain kaatuisi. En voinut nukkua öitä, sillä tunsin etteivät voimani riittäneet nukkumiseen.
Kaikki tuntui ylitsepääsemättömältä.
- Jaida, itsensä loppuun kuluttanut kyynelprinsessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti