Kyyneleet valuivat silmistäni, mikään ei olisi saanut kyynelteni tuloa loppumaan. Jalkojani särki. En jaksanut juosta enää yhtään. Tunsin olevani hukassa, uppoamassa suureen mereen, minä pienoinen. Vaikka toivoin olevani yksin, tiesin etten ollut. Ainq joku seurasi, kuunteli, vakoili, ahdisti, ei jättänyt yksin. Sydän hakkasi lujempaa kuin ikinä, tunsin kun paloin. Olin tulessa. Edes valuvat kyyneleeni eivät sammuttaneet tulta. Olisin halunnut kiljua, mutta ääntä ei tullut ja silloin he olisivat löytäneet minut. Varjot vain seurasivat juoksevia jalkojani. Puut liikkuivat ja yrittivät neuvoa minua seuraamaan itseään. Mutta minua pelotti, ne olivat pelottavan näköisiä. Tahdoin vain kotiin ja olla taas se lapsi, jota äiti rakasti ja otti syliin ja sanoi ettei ollut mitään hätää. Mutta ei asia ollut niiin helppoa. Kotonakin minua seurattiin. Ja peloteltiiin. En saanut ikinä olla ilman pelkoa. Se seurasi minua, niin kuin kaikki muutkin. Pelottavineen silmineen, äänekkääinen siipineen ja pakottavineen katseineen. Aivan kuin kaikki muut tietäisivät ja pystyisivät vastumaan käskyjä käskyjä. Ei sellaista vaihtoehtoa edes ollut, miksi muut sitten pystyivät siihen ?
~jaida, pelon oma
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti