Ovi miltein mahdottomaan

"Minä istuin kiitotien päähän.
Jäin ihmettä katselemaan.
Kone kaunis, kuin lentäjän luusta tehty,
yllytti moottoreitaan."

Mä istuin täällä, ihan yksin ja tutkin maailmaa. Oli jotenkin outoa katsella maailmaa, niin ventovieraan silmin. Kaikki näytti niin synkältä. Kaikki hymyt olivat naamioituja niiden edessä tuijottivat ilmeät vihaiset katseet, jotka syyttivät mua. Maailma tuttu, mutta niin vieras. Kuin olisi katsellut Mona Lisa-teoksen naista hymyilemässä. Kaikki oli niinkuin pitikin, mutta silti maailma ei ollut neää sitä tuttua ja samaa.

Maailma oli niin omistatuva ja aikaa vievä, elämistä ei voinut suorittaa silmät puoliksi auki.

Mä tahdoin lentää, olla vapaa kuin lintu, mutta silti niin vangittuna tiettyihin rutiineihin. Mutta olisin vapaa lentämään minne halusin. Minne sitten lentäisin? Ehkä pilvien yläpuolelle etsimään Jumalan valtakuntaa, sitä paikkaa jonne tahdoin, mutta johon en enää jaksanut aina uskoa. Jos pytsyisin todistamaan sen paikan todellisuuden, en olisi enää elävien kirjoissa. Kuitenkin mieltäni vaivasi pieni epäröivyys siitä. Toisaalta haluaisin lentää toiseen tähteen oikealla. Siellä unohdus on liiankin helppoa. Voisin unohtaa tämän maailman ja pysyä vain siellä saaressa, jossa kaikki on mahdollista. Saattaisin myös lentää puolen hehtaarin metsään, jossa elämä olisi mukavan leppoisaa ja rauhallista. Suurimmat murheeni olisivat möhköfantit ja hunaja.

"Lentokenttien aavoilla tuulee
niin kuin ulapalla aution maan
ja kiitotien päässä on taivaassa reikä
ovi miltei mahdottomaan"

- Jaida,
 taivaaseen kurottava, maassa lojuva siivetön keijukainen