Mä olin ollut vahva. Aivan liian usein mä olin ollut vahva. Olin jatkanut, vaikka olin ollut voimaton ja kaatunut. Silti olin jatkanut ja ollut vahva, mutta mä en enää jaksanut, tuntui niin toivottomalta. Olin niin uupunut, liian uupunut. Yksi tikku kerrallaan mun elämä oli murtunut. Enään oli kasa tikkuja, jotka eivät sopineet yhteen, mutta olivat vielä kuitenkin liimattavissa. Mutta kuka ne liimaisi?
Mä toivoin, että joku olisi tullut ja koonnut mut, mutta se oli vaan toiveajattelua, niikun prinssin odottaminen. Tai mun tapauksessa luultavammin prinsessan. Aina kun luulin että nyt mun uusi prinssi kokoisi mut taas yhtenäiseksi, se vaan pieninsi mun palasia. En mä pelännyt rikkoutua, siksi mä varmaan niin pahasti aina rikkouduinki. Olin liian toiveikas, uskoin ihmisistä hyvää. Mutta turhaan. Jokakerta rikkoutuminen sattui yhtä paljon, joskus vielä enemmän. Palasina olo satutti.
"millon takapihan tyttö on prinsessa vuorossa?"
Mä olin kokenut kovia, olin ollut kauheimmassa paikassa ikinä, olin katsonut, kun muut mun ympärillä kärsi, oon ollu niiin shokissa muiden puolesta, etten oo voinu näyttää omia ongelmiani. Muiden tuskan näkeminen oli kymmeniä kertoja kauheampaa kuin oma tuska. Olin joutunut kuuntelemaan muiden itsemurha aikeita, olin kuunnelut toisten tuskaa, pelkoa ja huutoa. Olin nähnyt ja kuullut niin kauheita asioita, etten enää koskaan halunnut joutua kärsimään niitä tuskia uudelleen. Joten sivuutin pelkoni ja tuskani ja yritin vaikuttaa iloiselta, ja niiin kauhukertomukseni oli ollut ohi. Mutta päästäni sitä ei saisi pois repimälläkään.
~ jaida, nukkumatin suosikki, tnään..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti