pettävällä jäällä

Melkein kuolema ei muuta mitään, kuolema muuttaa kaiken.

Tämäkin on jonkun fiksun mietiskelijän sanomaa ja hyvin totta. Vaikka ihmiset, minä mukaan lukien olivat olleet niin monesti lähellä kuolemaa, itseaiheutettua tai ei, voisi ajatella että tämän jälkeen muuttaisimme kaiken mikä siihen oli johtanut, mutta suurinosa ei muuttanut mitään. Ennen kuolemaa pitäisi tulla jokin varoitusmerkki millaista kuolema tulisi olemaan. Että pelästyisimme, emmekä lähentyisi kuolemaa enää ikinä.

"Koskeen kuohuvaan,

he varoo katsomasta,

edelleen he käsissään,

pitää toisen kättä,

tahtoo empimättä,

heikkoutta toisen ymmärtää,

empimättä tahtoo virran ylittää.."

Ikuisuus pelotti minua, mutta toisaalta uskoin tuohon tuonpuoleiseen mistä Jeesus oli kertonut. Mutta mitä jos sitä ei olisikaan? Oliko tavoitteluni ollut turhaa? Matkaisinko ikuisuudessa vain koska olin uskonut parempaan?

Mä ymmärsin hyvin mitä äärettömyys tai ikuisuus tarkoittivat, mutta en mä niitä voinut ymmärtää. Sitähän mä halusin, ei olis enää mitään. Mutta mä ajattelin, että siihen olisi tullut kuitenkin joskus loppu. Tai niin mä uskoin, vaikka mä tiesin ettei se loppunut mihinkään.

Se mua pelottikin; että mä uskoin ja oletin, että se lopulta loppuisi ja tarttuisin kiusaukseen ja olisin ikuisuuden poissa. Mä en ehkä olisi ymmärtänyt ikuisuutta, vaikka mä niin luulinkin. Ja sitten olisin horjahtanut.

"Riittäisikö täällä

pettävällä jäällä,

yksi jonka kanssa, ei yksinäinen oo

riittääkö se täällä, pettävällä jäällä?"

Niin riittäisimmekö me ja toivomme ?

öisin tunnelmin: jaida,

uupunut taistelija