Tämä on niiltö "alku" ajoilta, jolloin en vielä ollu näin syvällä tässä tuskassa, mut edelleen kuvaa tunteita:
No nyt on tähänkin pisteeseen asti päästy. En mä ole ikinä ajatellut, että se tuntuis noin kauheelta, mutta samalla niin koukuttavalta. Ei se niin helppoa ollutkaan, mutta kuitenkin liiankin helppoa, ja koukuttavaa.
Onhan tää jo aika alas vajottu, en koskaan aatellu, että satuttaisin itteäni, kivun takia. Paransin mun oloa ja samalla raavin sisintäni. Ensikerran tunsin tuskan vetävän mun mukanaan.
Tulikohan nyt ylireagoitua ? Ei, ehdottomasti ei. Justiinsa se on se tunne, jota mä oon etsinyt. Kivulias, tuskallinen, mutta ansaittu ja hyvältä tuntuva. Täytyy kyllä myöntää, että nyt mä oikeesti ymmärrän, mitä oon tavotellut. Sen "ilon" keskellä, kuitenkin päähän vähän niinkuin pakolla iskuitui lause "entä kun tää ei enää riitä..?"
Joku on joskus filosoinu, että kun löytää tavan joka tuntuu omassa kehossa hyvältä niin siitä ei enää luovuta, ei muuteta tapoja, jatketaan sitä,viedään ehkä pidemmälle mutta ei palata, enää aijempiiin menetelmiin. Just siltä musta nyt tuntuu, että en haluu enää palata. Se tuntu eritavalla hyvältä.
"laski hihaansa ja peitti viilto jäljet ranteistaan.."
- jaida, tuskatyttö
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti