Voisin kertoa jotain taustojani, suoria faktoja siis, eikä kiertelyä niinkuin muissa teksteissä, jotka ovat enemmän vertauskuvallisia osia elämästäni.
Vanhempani ovat eronneet.
Isillä on kolme lasta. Itse olen näistä vanhin, esikoinen. Kaikki ovat aina olettaneet, että pärjään omillani, lähes huomioitta. Tai siltä minusta on aina tuntunut. Pikkusiskoni taas, noo hän on isin pikkuprinsessa, äidin sylivauva. Hän on elänyt pumpulissa aina, ihan aina. Onhan minun kyllä pakko myöntää, että itsekin olen tätä pumpulia pikkusiskoni alle levittänyt. Mitään hän ei ikinä ole joutunut itse tekemään. Lisäksi hänelle on ollu kauhean vaikea elämä, ja mikään ei ole mennyt niinku hän olisi halunnut. Olen aina ajatellut, että pikkusiskoni on vain tottunut liian täydelliseen elämään, ja silloinhan pienetkin kolhut satuttavat enemmän. Häneltä ei ole myöskään vaadittu mitään, toisin kuin minulta. Ja, koska hän on ollut aina kovin "ongelmallinen" niin ihmiset ovat höslänneet hänen ympärillään. Sitten minulla on myös pikkuveli. Kaikki voivatkin varmaan jo aavistaa, että jokainen isä haluaa poikalapsen, jonka kanssa tehdä poikienjuttuja. Joten tämähän on isän silmäterä, isin pikkunen. Joten olen vähän niinkuin kolmaspyörä, perhesuuhteessamme isään. Ennen se tuntui kauhealta, nykyään se ei hetkautakkaan.
Isäni on vähän eksynyt raiteilta. Välillä on hyviä jaksoja ja välillä taas mennään alamäkeen ja lujaa. Isi on tuottanut minulle pari kovin suurta pettymystä, joten nykyään en jaksa edes välittää. Ennen kävimme isillä pari kertaa viikossa. Nykyään pikkuveljeni ei saa enää käydä isän luona. Siitä lähtien emme ole enää käyneet isillä. Johtuneeko tuosta, mutta näin ajattelen itse. Siskoni jaksaa vielä uskoa isään ja tämän lupauksiin. Välillä hän lupaa viedä meidät jonnekin, mutta suurin osa näistä osottautuuu turhaksi lupailuksi.
Äitini taas hän on hieman hösläävä. Kuvittelee, että hänessä ja hänen kasvatuksessaan on vikaa, koska molemmilla lapsilla on mielenterveys ongelmia. Voihan se toki niinkin olla, mutta en sanoisi, että hän olisi kasvattanut meitä huonosti tai väärin. Olemme saaneet hyvän kasvatuksen lapsesta asti. Kaiken välttämättömän mitä olemme tarvinneet. Ehkä ongelmamme onkin geeneissä, eikä ympäristössä.
Siinä on perheeni. Perheeni, joka tuskin eroaa muista perheistä.
Perhe on aika tärkeä osa elämää, sen kanssa ja sen rutiineilla opitaan elämään. Se pohjallaan jokainen lähtee rakentamaan omaa perhettää, samanlaiseksi tai erilaiseksi. Jokainen joka on kasvanut "huonossa" perheessä, haluaa rakentaa omasta perheestään paremman. Jokainen joka on kasvanut "hyvässä" perheessä pyrkii ainakin yhtä hvyään tulokseen. Oli perhe sitten vain sinä tai monilapsinen perhe, se olisi silti sinun perheesi.
Olen kasvanut hyvässä perheessä ja haluan rakentaa itselleni yhtä hyvän perheen, mutta paremmassa ympäristössä. TAHDOIN SUPERMAN PERHEEN !
- jaida, superman äitikö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti