Ihan tavallisen näköinen, ihan tavallinen,
mutta sitten taas ei ollenkaan tavallinen?
Olin se lapsi, joka ala-asteella oli juossut muiden mukana, herättämättä kuitenkaan liikaa mielenkiintoa muihin ihmisiin, ilman minua pärjättiin, mutta minut silti otetiin mukaan. Sen jälkeen olin nuori, jota ei huomattu, ei negatiivisesti eikä positiivisesti. Seinäruusu-ihminen. Olin tyytyväinen tähän, koska ala-asteella olin liian epätietoinen itsestäni, että olisin uskaltanut näyttää sisintäni muille. Ylä-asteella olin liian väsynyt tuomaan itseäni esille ja pelkäsin muutosta. Toivoin muutoksen tulevan luokseni, ettei minun tarvinnut vaeltaa sen luokse. Toisaalta en ehkä olisi pystynyt muutoksee, joten onneksi muutos ei tullut luokseni. Joten olin "kuka vaan." Tukahdutin itseni. Tukahdutin sisimpäni. En näyttänyt todellista luonnettani, todellista sisintäni, saatikaan tunteitani. Nyt vanhoista rutiineista päästyäni, olen alkanut miettimäään ja tutkistelemaan itseäni. Seksuaalisuuteni on tullut vahvemmaksi, toki olen jo kauan tiennyt ja hyväksynyt sen, mutta ennen yritin olla neutraali asiaa kohtaan, nyt annan asian tulla esiin. Yritän tuoda myös jotain muuta esille kuin heikoin minän, sen joka pakoilee kaikkea. Aivan kaikkea; tulevaisuutta, kauppaan menoa, tutuille ihmisille puhumista, kaikkea. En ollut vahva ihminen, mutta sellanen halusin olla. Ja sellainen olin ollut joskus, ennen kuin se oli tukahdetettu. Olin jo muuttanut fyysistä olemustani sellaiseksi, joka poikkesi massasta, enää piti muuttaa sisintä. Mutta se ei olut yhtä helppoa, kuin kenkien, mekkojen ja meikkien ostaminen oli.
Seinäruusuna turvauduin mielikuvitukseeni. Se oli pakopaikkani, turvani ja piristykseni. Elämääni tuli valoa, jonka avulla jaksoin jatkaa. Kuvittelin oman maailmani, päähä muodostui toinen kotini. Iloitsin omasta maailmastani. Nauroin yksinäisen näköisenä, surin yksinäisen näköisenä, mutta koskaan, en koskaan ollut yksin.
"En olis yhtään mitään, ilman mielikuvitusta"
- mc mane, mustesydän
Pian toinen elämäni alkoi levitä. Se pakeni päästäni. Se oli nyt osa toistakin elämääni. Kuitenkin tiesin mikä oli mitäkin maailmaa. Päivä päivältä toinen maailmani alkoi sekoittaa päätäni, se valtasi myös mieleni ja synkensi sen. Aloin pelkäämään. Vieläkin kuitenkin tiesin mikä oli järjen vastaista ja mikä ei. Toisaalta oma mieleni alkoi vaania minua. Etsiä heikkoja kohtiani ja tuskaani. Aiheuttamaan sitä. Itkettämään minua. Pakottamaan. Liian, aivan liian usein kuitenkin olin reunalla putoamassa, luodun maailmani takia. He kuitenkin saivat minut hyvin vakuuttuneeksi mitä minun kuului tehdä ja sanoa. Sillä selvisin pahimmat tyrskyt.
Niin olin luonut painajaiseni.
Ennen olin turvautunut toiseen maailmaani, paennut oikesta maailmaa, mutta nyt molemmat maailmani olivat täynnä pahaa ja sekavuutta. Ne olivat tuskaisia ja satuttavia. Entinen voimavarani oli nyt pahin pelkoni. Se tuotti pahimmat tuskani ja opetti millainen elämän kuuluisi olla. En kuitenkaan tehnyt mikään millä olisin sen saanut pois, sillä pelkäsin heitä ja samalla tunsin heidän käskynsä oikeiksi. Tämä uuvutti minua. En jaksanut enää miettiä oikeata ja väärää, tuskaista ja mukavaa. Halusin lopettaa, mutta
olin aivan liian väsynyt jatkamaan, mutta myös aivan liian väsynyt lopettamaan.
"Vaan taivas on rajana sille, mitä tunnet ja ajattelet. Mikään ei voi rajoittaa unelmiasi tai tunteitasi. Jos joku murskaa sinut, muista kasvaa kolmea kovemmaksi siitä."
Ei se ei olut ollenkaan totta, mieleni rajoitti elämääni. Miten pystyin kasvamaan kovemmaksi, kun taistelin itseäni vastaan? Kasvattaessani vahvaa puoltani, myös toinen puoleni koveni. Olin turhautunut, sillä en voinut paeta, enkä nukkua. Olin oman mieleni vanki.
Nyt tahtoisin nukkua. Tahtoisin painaa pään tyynylle ja nukahtaa, ilman tuskaa ja pelkoa... Varsinkin ilman pelkoa.
A) Painajaisia unissa
B) Hereillä painajaisia
Kumpi on nyt parempi?
"Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin.
Parhaat vuotes, kaikki maahan poljettiin.
Puoltakaan en sun kivustas voi tietää
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
mut joku aamu, mä tiedän sen
sä heräät huomaamaan
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan
Ja sä oot kaunis, vaikket enää tunne niin,
ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin"
- jaida,
joka tiivisti kaiken pahan tähän
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti